Kävimme viikonloppuna pienimuotoisella ruskavaelluksella Otsamo-tunturilla Inarissa. Tunturissa oli porotokka ja Luluhan oli niistä elukoista enemmän kuin kiinnostunut ja haukkui niitä ihan vimmatusti. Olimme kävelleet jo jonkinmatkaa takasinpäin ja porot oli jääneet jo tunturin toiselle puolelle. Päästin Lulun sitten irti, mutta sehän ei saanut niitä poroja mielestään vaan pinkaisi samantien sinne missä tiesi niiden olevan. Kai sieltä päin tuulikin sopivasti että se vielä haistoi ne. Ei se kuullut eikä nähnyt mitään muuta sen jälkeen. No mehän Karin kanssa pingoimme perässä niin lujaa kuin pääsimme mutta porot ja Lulu katosivat jonnekiin metsän uumeniin. Puolen tunnin huutelun ja juoksentelun jälkeen aloin olla jo aika epätoivoinen ja uskoin että sinne katosi meidän pikku -Lulumme. Lähdin käveleen tunturin päälle takasin, jossa oli muitakin ihmisiä kysyäkseni heiltä olivatko nähneet mihin suuntaan koira ja porot menivät. Mutta heillä olikin parempia uutisia, Lulu oli siellä mistä oli lähtenyt porojen perään ja nuuski meidän jälkiä. Voi taivas mikä helpotus kuin näin sen siellä. Riemulla ei ollut rajoja ja Lulukin ilahtui minut nähdessään ja nuoli naaman märäksi. Mutta olipa kauhea kokemus! Olen ollut järkyttynyt siitä jo monta päivää.

Lulu on huomannut porot: